MAJ KARMA ILMAN KAUNIITA KUVIA
Mitä tapahtuu kun raskaan suomirockin kunnianhimoisin yhtye selkeyttää linjaansa remonttireiskan ottein? Herra Ylppö ja Häiriö raahattiin aamupäivällä pöydän ääreen selittelemään uutta albumiaan. Mutta kumpi tilasi oluen ja kumpi kahvin?
Cafe Kafka on suotuisa paikka taiteilijahaastatteluille. Jos rouva Maj Karma eläisi yhä, ei häntä olisi vaikea kuvitella suomenruotsalaismiljööseen kuuntelemaan typerien toimittajien tulkintoja kauniista kuvistaan. Naistaiteilijan tilalla pöydässä jököttää kaksi äijää ja puheenaiheen on kuvien sijaan Maj Karma yhtyeen viides pitkäsoitto Sodankylä.
- Jo viime levyn yhteydessä sanoimme haastatteluissa, että se oli edellistä suoraviivaisempi. Tää on sitten vieläkin suoraviivaisempi, bändin pujopartainen kitaristi Häiriö pohtii.
- Tää on vieläkin uudistuneempi Ma Karma, laulaja Herra Ylppö julistaa. Tarkoituksena oli tehdä suora ja rehellinen rocklevy, sellainen alkoholimainen.
Tällaisia sanoja ei leukaperiään tv:ssäkin revitelleen miehen suusta ollakaan totuttu kuulemaan. Vaikka Maj Karman levyt ovat toistuvasti saaneet osakseen kiitosta ja pienimuotoista kansansuosiota, on itsekeskeinen runkkailu mitä ilmeisemmin alkanut kyllästyttää.
- Viime levyn biisit oli enemmän sitä haista vittu osastoo, tokaisee Häiriö.
- Me haluttiin kuulostaa etäiseltä, mutta eihän me oikeesti olla sellaisia jätkiä. Me ollaan vain tylsiä lällypoikia. Tällä kertaa pyritään selkeämpään ja ymmärrettävämpään. Asiat on sanottu selvemmin, mutta sarkasmiakin löytyy, Ylppö kiteyttää. Meitä alkoi jossain vaiheessa ärsyttää sisäänpäin kääntyneet levyt. Siinä mielessä tää on rohkeempi, tässä auetaan ulospäin.
YHDEN K:N YHTYE
Maj Karman ja sitä ennen Maj Karman kauniiden kuvien musiikille on ollut ominaista jatkuva etsiminen ja häiritsevä muutoksenhalu. Kauniiden kuvien pudottaminen ei liene helpoimpia asioita, joita bändi on sysännyt faniensa niskaan. Helppoa se ei ole ollut soittajillekaan.
- Me haluttiin myös tuoda esille se henkinen muutos, joka meissä on tapahtunut. Joku David Bowie on hyvä esimerkki kameleontista, joka vaihtaa koko ajan olemustaan. Samalla se viestii ulospäin sellasesta, mikä on tärkeetä myös itselle, Ylppö kertoo.
Kitaristi ja laulaja etsivät sanoja jollekin sellaiselle, mikä ei tunnu täysin selvinneen vielä heille itsellekään.
- Jossain vaiheessa alko vaan tuntua, et tää ei oo enää se sama Maj Karman kauniit kuvat. Ei musta tunnu siltä, että mää oon sama tyyppi mikä mä olin neljä vuotta sitten, Ylppö pohtii. Mä kaipasin henkistä muutosta ja Häiriökin varmaan kaipas (pujoparta nyökkää).
Yllätyksellisyys on bändille tärkeätä myös oman jaksamisen kannalta. Herra Ylpön mukaan joskus pitää yllättää jopa itsensä.
- Me pelätään maalaavamme itsemme nurkkaan. Sielun veljet oli siinä mielessä meidän sielunveljiä. Uudistuminen on meille elinehto, eikä me olla pyritty miellyttämään ketään millään tavalla. Seuraavan levyn kohdalla meidän nimi on Cactus Anus.
Voisi kuitenkin luulla nimenomaan MKKK paitaisen väen suhtautuvan melko tyynesti kolmen K:n metallimarkettinsa uuteen tilaratkaisuun.
- Nykyään kun on netti, on bändien pakko ja välillä ihan mukavakin keskustella kuulijoiden kanssa. Kyllä sieltä ymmärtää, että nimen vaihtaminen tuntuu joistain ihan pahaltakin, Ylppö toteaa.
- Mut samoja jätkiä me ollaan. Samat vittumaiset satakuntalaiset löytyy tänkin nimen takaa ja kyl se musiikin tunnelma on sama. Ei me voitais tehdä ihan mitä tahansa.
Sodankylällä soittaakin pitkälle omalta itseltään kuulostava Maj Karma. Samannimisen biisin lisäksi mahtipontinen otsikko kumpusi levyn yöttömän yön ja iltahämärän tunnelmista. Bändin kotipaikkakunta Satakunta ei kelvannut nimeksi alkuunkaan, koska kaikkihan sitä tekevät.
- Tietysti me toivotaan, että jokainen sodankyläläinen ostaisi tän levyn. Siinä mielessä olis kuitenkin ollut kannattavampaa laittaa nimeksi vaikka Mexico City tai Tokio, Herra Ylppö miettii.
Häiriö näkee kunnianosoituksessa kuitenkin myös mahdollisuuden nostattaa paikallishenkeä pohjoisen kokan asukkaissa?
- Ehkä sodankyläläiset alkavat nyt vihaamaan meitä ja yhdistävät voimansa.
Herra Ylppö puolestaan muistaa joutuneensa outoon tilanteeseen nimenomaan Sodankylässä.
- Tyyppi pysäytti auton mun auton eteen, avas oven ja juoksi kättelemään mua. Sit se sano, että ”Ylppö! Mä treenaan sikspäkkiä Metallisydämen tahtiin!”. Se oli aika hämmentävää…
RAKKAUS, TEINI-IKÄ, RASKAUS
Yksi Sodankylän helpoiten huomattavista eroista on yksityiskohtien putoaminen kappaleiden sanoituksista. Yksinkertaisuus ja arkipäiväisyys ovat ottaneet pääosan tarinoissa, joista ei ole vaikea löytää yhtymäkohtia aivan normaaliin elämään.
- Mä oon sitä mieltä, että ihmisten pitäis löytää mukava arki. Ihmisen elämänlaatu on kiinni arjesta, eikä niistä huippukohdista. Jos huiput on vaan perjantaisin ja launtaisin niin niist tulee elämän kertosäkeitä. Pitäis miettiä miten myös säkeistöt olis hyviä, eikä niin et säkeistöt on aivan paskaa ja koko ajan odottaa vaan kertosäettä, joka kruunaa ja pelastaa kaiken, Ylppö filosofoi.
- Ja kyl se tuntuu säälittävältä kun on noita vanhoja frendejä, jotka on samanikäisiä ja selittää viheliäisinä, ahdistuneina ja katkeroituneina että ne joutuu tekee jotain mitä ne vihaa. Se on sit vaan oma ongelma jos on tehny väärii valintoja, Häiriö jatkaa.
Eli kaikkienko pitäisi sitten ruveta rockmuusikoiksi, että maailma pelastuisi?
- Ei. Sitähän mä täs just vihaan, Ylppö äyskäisee. Kaikkien pitäs tehä sitä mistä ite tykkää. Vaik ei mua kyllä huvittais lähtee takas Kemirallekaan.
Vihattavinta julkisuudessa ovat Ylpön mukaan ennakkoluulot.
- Jonkun mielestä mä voin olla ihanan sydämellinen ihminen ja jonkun toisen mielestä vitun ärsyttävä paska ja kusipää. Enkä oo koskaan keskustellu kummankaan kanssa. Se tuntuu aika sairaalta, laulaja avautuu.
Nyt kun rock-lyriikkaa pidetään taiteena, lienevät Herra Ylpön tekstit kirjallisuudentutkimuksen laitoksen jonossa A.W.Yrjänän, Ismo Alangon ja Kauko Röyhkän perässä. Kysytäänkö teiltä usein teidän tekstien suhteesta omaan synkkään lapsuuteen?
- Oletko ikinä kuullut onnellisesta lapsuudesta?, Herra Ylppö kysyy. Mun lapsuus oli onnellinen, mut teini-ikä oli hirvittävä. Mua inhottiin, mikä oli mulle varmaan ihan oikein. Mä olin tarkkailuluokalla ja ämmät oli ihan hermorauniona mun kanssa. Isoveli paino menemään yliopistolla hyvillä papereilla ja mä joka olin ollu vitun rauhallinen lapsena en löytäny mitään asiaa, missä oisin ollut hyvä. Mä yritin kyllä pelata jalkapalloa, mut siinäkin muiden joukkuetovereiden ainoa tarkoitus kentällä oli saada mut teilattua.
Yksi teilaajista oli Ride The Lightning -selkälipulla varustautunut häirikkö, joka myöhemmin pudotti nimestään kaksi k:ta pois.
- Toi on ihan tosi juttu, Häiriö innostuu. Me oltiin samassa futisjoukkueessa ja meillä oli skaba kuka teilaa sen eka, jos se vaikka tajuis lopettaa kun se oli niin vitun huono. Mä itse asiassa voitin sen skaban.
Mutta syntyvätkö parhaat kappaleet lapsuutemme traumaattisista jalkapallo-otteluista vai mistä niissä on kyse? Ja mikä saa jaksamaan synkkien kappaleiden kirjoitusta?
- Onhan se aika turhauttavaa, Ylppö vastaa. Ehkä pahin vaihe on se kun herää aamulla ja haluu vetää ranteet auki. Sitä tässä ollaan voitettu. Mun mielestä Sodankylä on kuitenkin meidän levyistä positiivisimpia.
Seuraa hiljaisuus.
- Mun mielestä tää on rakkauslevy. Se on raskas, koska rakkaus on raskas aihe. Mutta kyse on myös siitä, minkä mieltää kauniiksi. Toisin sanoen me luullaan tekevämme kauniita biisejä ja sit ne onkin kaikkien muiden mielestä hirveetä synkistelyä.
Kuten haastattelusta ehkä voi lukea, tilasi Häiriö kaksi kahvia. Herra Ylppö otti kaljaa.